Heinäkuun ilta oli lämmin, kun Eerika, Joonas ja Linnea lopettivat viimeisen harjoittelukerran koulun teatterissa Helsingissä.

The July evening was warm as Eerika, Joonas, and Linnea finished their final rehearsal at the school theater in Helsinki.

Aurinko oli jo laskemassa, ja kadut olivat tyhjiä.

The sun was already setting, and the streets were empty.

Vanha tiilirakennus seisoi vahvana ja hiljaisena.

The old brick building stood strong and silent.

He keräsivät tavaroitaan, kun yhtäkkiä kuului klik-ääni.

They were gathering their belongings when suddenly a click sounded.

Ovet olivat lukossa.

The doors were locked.

"Kuka jätti avaimet sisälle?"

"Who left the keys inside?"

kysyi Joonas vitsikkäästi, mutta hänen äänessään oli huolen sävy.

asked Joonas jokingly, but there was a hint of concern in his voice.

Eerika katsoi ympäriinsä.

Eerika looked around.

"Meidän täytyy päästä ulos.

"We need to get out.

Meillä on huomenna suuri esitys," hän sanoi tiukasti.

We have a big performance tomorrow," she said sternly.

Linnea ei sanonut mitään, mutta hänen kasvoillaan oli vakava ilme.

Linnea didn't say anything, but her face had a serious expression.

Hän oli aina ollut ujo, mutta nyt tilanne vaati rohkeutta.

She had always been shy, but now the situation demanded courage.

"Okay, on aika olla vakava," Joonas sanoi ja katsoi ympärilleen.

"Okay, it's time to be serious," Joonas said, looking around.

"Mitä teemme ensin?"

"What do we do first?"

Eerika astui eteenpäin.

Eerika stepped forward.

"Etsitään toinen uloskäynti.

"Let's look for another way out.

Ehkä kellarista."

Maybe from the basement."

He lähtivät liikkumaan koulun hiljaisia käytäviä pitkin.

They started moving through the quiet school hallways.

Seinillä olevat julisteet rapisivat hiljaa, ja askeleet kaikuivat.

The posters on the walls rustled softly, and their footsteps echoed.

He tulivat kellarin ovelle, mutta sekin oli lukossa.

They reached the basement door, but it was locked too.

"Tämä ei ole hyvä," Linnea kuiskasi.

"This isn't good," Linnea whispered.

"Mutta entä kattoluukku?"

"But what about the roof hatch?"

kysyi Joonas.

Joonas asked.

"Se voi toimia!"

"That could work!"

Eerika sanoi innostuen.

Eerika said excitedly.

"Mutta miten pääsemme katolle?"

"But how do we get to the roof?"

"Heelpaset," sanoi Joonas virnistäen.

"Easy," Joonas said, grinning.

"Arkkitehtikurssilla opettelimme sitä."

"We learned that in architecture class."

He suuntasivat takaisin teatteriin, jossa oli vanhat tikkaat.

They headed back to the theater, where there was an old ladder.

Eerika kiipesi ensin, hänen perässään Joonas ja lopuksi Linnea.

Eerika climbed first, followed by Joonas, and finally Linnea.

Matka katolle oli pelottava, mutta he pääsivät sinne yhdessä.

The journey to the roof was frightening, but they made it together.

Katto oli viileämpi kuin sisätilat.

The roof was cooler than inside.

He näkivät kaupungin valot ja tunsivat vapauden tuulen.

They saw the city lights and felt the breeze of freedom.

Mutta vielä tärkeämpi oli katolla oleva luukku.

But more importantly, there was a hatch on the roof.

"Meidän on päästävä siitä alas," Eerika sanoi rohkeasti.

"We need to get down through that," Eerika said bravely.

"Laita minut ensin," Joonas ehdotti.

"Let me go first," Joonas suggested.

Hän tarttui luukkuun ja veti sen auki.

He grabbed the hatch and pulled it open.

"Linnea, sinä seuraat."

"Linnea, you follow next."

Linnea epäröi, mutta Eerika katsoi häntä rohkaisevasti.

Linnea hesitated, but Eerika looked at her encouragingly.

"Me teemme tämän yhdessä."

"We’ll do this together."

Lopulta he kaikki pääsivät sisälle erilaiseen aulaan, joka johti ulko-oville.

Eventually, they all made it down to a different hallway that led to the exterior doors.

Ovet eivät olleet lukossa, ja he astuivat takaisin kaduille.

The doors weren't locked, and they stepped back onto the streets.

He huokasivat helpotuksesta.

They sighed in relief.

"Me teimme sen," Joonas sanoi, tällä kertaa ilman vitsiä.

"We did it," Joonas said, this time without a joke.

"Ja teimme sen yhdessä," Eerika sanoi hymyillen.

"And we did it together," Eerika said, smiling.

Linnea katsoi ystäviään ja tunsi itsensä varmemmaksi.

Linnea looked at her friends and felt more confident.

"Minäkin voin tehdä tämän," hän ajatteli.

"I can do this too," she thought.

Seuraavana päivänä, esityksen aikana, heillä oli uusi luottamus toisiinsa.

The next day, during the performance, they had a newfound trust in each other.

He tiesivät voivansa selvitä mistä tahansa yhdessä.

They knew they could handle anything together.

Esitys oli menestys, ja dramaattinen kykyvälittäjä oli vaikuttunut.

The performance was a success, and the drama talent scout was impressed.

Ilta oli täydellinen.

The evening was perfect.

Eerika oppi luottamaan ystäviinsä, Joonas löysi vakavan puolensa ja Linnea tuli esiin varjoista.

Eerika learned to trust her friends, Joonas found his serious side, and Linnea stepped out of the shadows.

He olivat valmiita uusiin haasteisiin.

They were ready for new challenges.

Ja niin, vanha koulurakennus seisoi taas hiljaisena, mutta nyt se kantoi mukanaan heidän rohkeutensa ja yhteistyönsä tarinan.

And so, the old school building stood silent once more, but now it carried with it the story of their courage and teamwork.