Kesän illat Pohjanmaalla olivat pitkiä ja valoisia.

The summer evenings in Ostrobothnia were long and bright.

Tähdet eivät näkyneet, mutta maisema oli kaunis.

The stars were not visible, but the landscape was beautiful.

Eino vanhan punamullan värisen talonsa verannalla katseli kaukaisuuteen.

Eino sat on the porch of his old red ochre-colored house, gazing into the distance.

Hänen katseensa seurasi metsän reunoja, jossa auringon lasku viipyi vielä hetken ajan.

His eyes followed the edges of the forest, where the sunset lingered for just a moment longer.

Eino tunsi itsensä vanhaksi, mutta sydämessään hän kantoi yhä pojan ihmetystä maailmasta.

Eino felt old, but in his heart, he still carried a boy's wonder for the world.

“Maija!” hän huudahti, kun nuori tyttö ilmestyi pihalle.

“Maija!” he called out as a young girl appeared in the yard.

Maija oli hänen pojanpoikansa, ja he olivat yhdessä lähteneet pienelle matkalle sukumökille.

Maija was his granddaughter, and together they had set off on a small trip to the family cottage.

“Tule, haluan näyttää sinulle jotain erityistä.”

“Come, I want to show you something special.”

“Kesällähän revontulet eivät näy, ukki,” Maija vastasi epäillen.

“But the northern lights don’t appear in the summer, Grandpa,” Maija replied skeptically.

Hänen äänensä oli kirkas ja nuoruuden energia täynnä.

Her voice was clear and full of youthful energy.

"Emme varmasti näe niitä nyt."

"We surely won’t see them now."

“Ehkä emme näe”, Eino myönsi, mutta hänen silmänsä säteilivät toivoa.

“Maybe we won’t see them,” Eino admitted, but his eyes sparkled with hope.

“Mutta joskus luonnossa voi tapahtua ihmeitä.

“But sometimes, miracles can happen in nature.

Tekee hyvää kuitenkin nauttia matkasta.”

It's still good to enjoy the journey.”

He lähtivät autolla kohti Lappia, kuntiemme läpi, joiden nimiä Maija kirjoitti ylös muistikirjaansa.

They set off in a car heading towards Lapland, passing through towns whose names Maija wrote down in her notebook.

Vihreät pellot ja tiheät metsät ohitusivat ohi, ja Eino kertoi tarinoita tähdistä sekä siitä, miten hän opetti niitä oppilailleen aikoinaan.

Green fields and dense forests whizzed by, and Eino shared stories about the stars and how he used to teach them to his students.

Maija kuunteli hiljaa, oppien uusia asioita.

Maija listened quietly, learning new things.

He saapuivat mökille, josta avautui näkymä suurelle järvelle.

They arrived at the cottage, which overlooked a large lake.

Järven pinta kimalteli auringon viime säteissä.

The lake's surface shimmered in the last rays of the sun.

He kävelivät yhdessä rannalla, ja Eino jakoi lisää tarinoitaan maailmankaikkeuden ihmeistä.

They walked together on the shore, and Eino shared more stories about the wonders of the universe.

Hän tunsi, kuinka puheelma alkoi sulattaa jäätyneitä esteitä heidän välillään.

He felt how the conversation began to melt the icy barriers between them.

Yö laskeutui hiljalleen.

Night fell slowly.

Vaikka yö oli lyhyt, se oli viileä.

Although the night was short, it was cool.

Eino ja Maija kietoivat ylleen viltit ja istuivat ulkona laiturilla.

Eino and Maija wrapped themselves in blankets and sat outside on the dock.

He keskustelivat elämästä ja unelmista - Maija kertoi odottavansa jännityksellä alkavaa yliopistovuottaan.

They talked about life and dreams—Maija shared her excitement about her upcoming university year.

Juuri kun he aikoivat vetäytyä takaisin mökin lämpöön, Eino huomasi taivaalla jotakin liikettä.

Just as they were about to retreat back into the warmth of the cottage, Eino noticed something moving in the sky.

“Katso! Katso tuonne!” Eino huudahti osoittaen taivaalle.

“Look! Look over there!” Eino exclaimed, pointing to the sky.

Siellä, aivan horisontin rajalla, loimusivat revontulet.

There, right at the edge of the horizon, were the northern lights.

Ne olivat hennot, päättelemättömät kaarteet, mutta siellä ne olivat.

They were faint, indefinite arcs, but there they were.

Maija haukkoi henkeään, jossa syttyi kipinä uudesta ihmeellisestä maailmasta.

Maija gasped, sparking a sense of wonder for a new, extraordinary world.

Eino tunsi iloa ja surua yhtä aikaa.

Eino felt joy and sorrow simultaneously.

Hänen pieni tyttärentyttärensä oli kasvamassa aikuiseksi.

His little granddaughter was growing up.

Mutta nyt hän seisoi vierellä katsomassa samaa ihmettä, jonka hän halusi jakaa hänen kanssaan.

But now she stood beside him, watching the same miracle he wanted to share with her.

Tämä oli heidän yhteinen hetki.

This was their shared moment.

He palasivat mökin lämpöön, mutta muisto pohjoisen elävästä yöstä pysyi heidän kanssaan.

They returned to the warmth of the cottage, but the memory of the living northern night stayed with them.

Eino tunsi täyttymyksen sydämessään.

Eino felt fulfillment in his heart.

Hän oli saanut jakaa ihmeen Maijan kanssa, ja samalla hän oli oppinut hyväksymään ajan kulun.

He had shared a miracle with Maija, and at the same time, he had learned to accept the passage of time.

Maija puolestaan oli oppinut näkemään maailman isoisänsä silmin ja arvostamaan luonnonihmeitä.

Maija, in turn, had learned to see the world through her grandfather's eyes and appreciate the wonders of nature.

Heidän matkansa oli päättynyt, mutta sen jättämä muisto kestäisi iäti.

Their journey had ended, but the memory it left would last forever.