Syysauringon valo tanssi Saimaalla.

The autumn sun's light danced on Saimaa.

Lehdet leijailivat kevyesti maahan.

Leaves drifted gently to the ground.

Järvi kimalteli rauhallisesti.

The lake shimmered peacefully.

Aino käveli kohti rannan pientä mökkiä.

Aino walked towards the small cabin by the shore.

Hänen sydämensä oli raskas menneisyyden riitojen takia.

Her heart was heavy with the weight of past arguments.

Hän halusi perheen takaisin.

She wanted her family back.

Hän halusi Jarkon takaisin.

She wanted Jarkko back.

Aino oli hyvä tyttö, ja Jarkko, hänen itsepäinen veljensä, ei ollut nähnyt häntä vuosiin.

Aino was a good girl, and Jarkko, her stubborn brother, hadn't seen her in years.

Riita isän perinnöstä oli hajottanut heidät.

The argument over their father's inheritance had torn them apart.

Aino ei ollut kantanut kaunaa.

Aino hadn't held a grudge.

Hän kaipasi vain yhtä asiaa - rauhaa.

She longed for only one thing—peace.

Mökin piha oli täynnä värikkäitä lehtiä.

The cottage yard was filled with colorful leaves.

Aino pysähtyi hetkeksi, kuunteli tuulen huminaa.

Aino paused for a moment, listening to the hum of the wind.

Jarkko katseli sisällä ikkunasta.

Jarkko watched from inside through the window.

Hän huomasi Ainon lähestyvän.

He noticed Aino approaching.

Hänen mielessään kuohui.

His mind was in turmoil.

Hän kaipasi sisarta, mutta vanhat loukkaukset painoivat mieltä.

He missed his sister, but old wounds burdened him.

Voisiko hän antaa anteeksi?

Could he forgive?

Ajatus pelotti.

The thought frightened him.

Hän ei halunnut satuttaa itseään uudelleen.

He didn’t want to hurt himself again.

Aino koputti oveen varovasti.

Aino knocked gently on the door.

Jarkko avasi.

Jarkko opened it.

Hetken he katsoivat toisiaan hiljaa.

For a moment, they looked at each other quietly.

Sitten Aino puhui.

Then Aino spoke.

”Jarkko, olen ikävöinyt sinua. Haluaisin korjata asiat.”

“Jarkko, I’ve missed you. I want to make things right.”

Hänen äänensä oli pehmeä, mutta päättäväinen.

Her voice was soft, but determined.

Jarkko epäröi.

Jarkko hesitated.

Hänen katseensa nuoli lattiaa.

His gaze lingered on the floor.

Kumpikaan ei puhunut.

Neither spoke.

”Muistatko, kun me pieninä leikimme täällä?” Aino jatkoi.

“Do you remember when we used to play here as kids?” Aino continued.

”Se oli ennen kaikkea tätä. Me olimme perhe.”

“It was before all of this. We were a family.”

Jarkko huokaisi syvään.

Jarkko sighed deeply.

Hän muisti.

He remembered.

Miten he juoksivat rannalla, kiljuivat riemusta saunan jälkeen.

How they ran on the shore, screamed with joy after the sauna.

Hetket olivat olleet täynnä iloa, vailla nykyistä raskautta.

Those moments had been full of joy, without the current heaviness.

“Heikki-pappa rakasti meitä kumpaakin,” Aino sanoi hiljaa.

“Grandpa Heikki loved us both,” Aino said quietly.

“Ei hän halunnut, että riitelemme näin.”

“He didn’t want us to fight like this.”

Jarkon sydän suli vähitellen.

Jarkko’s heart slowly softened.

Aino oli oikeassa.

Aino was right.

Hän oli ollut yksinäinen.

He had been lonely.

Kiireinen omien ongelmiensa kanssa, mutta yksinäinen.

Busy with his own problems, but lonely.

”Olen pahoillani,” Jarkko sanoi lopulta. Hänen äänensä värisi.

“I’m sorry,” Jarkko finally said, his voice trembling.

”Anteeksi, että annoin tämän mennä näin pitkälle.”

“Sorry I let it go this far.”

Aino hymyili lämpimästi.

Aino smiled warmly.

”Minäkin olen pahoillani. Mutta voimme mennä eteenpäin, jos haluat. Yhdessä.”

“I’m sorry too. But we can move forward, if you’re willing. Together.”

Rannan läheltä kuului, kuinka vesi liplatti rantakiviin.

From near the shore, the gentle lapping of the water against the stones could be heard.

Se oli rauhoittavaa, lähes kuin pieni laulu.

It was soothing, almost like a small song.

He astelivat yhdessä järven rantaan.

They walked together to the lake’s edge.

Istuivat vanhalle laiturille.

They sat on the old dock.

Jarkko katsoi sisartaan uudella tavalla.

Jarkko looked at his sister with new eyes.

Hän huomasi, kuinka Aino oli kasvanut.

He noticed how Aino had grown.

Ja kuinka hän tarvitsi siskoaan.

And how he needed his sister.

Kaukaa kuului lintujen syysmuuttojen ääniä.

From afar came the sounds of birds migrating for autumn.

Auringonlasku värjäsi taivaan oranssiksi.

The sunset colored the sky orange.

He istuivat siinä hiljaa, mutta uutta toivoa tuntien.

They sat there in silence, but with a newfound hope.

He ymmärsivät, että perhe oli aina perhe.

They understood that family was always family.

Ja että heidän yhteenkuuluvuutensa oli tärkeää.

And that their connection was important.

Jarkko kietoi kätensä Ainon hartioille.

Jarkko wrapped his arm around Aino’s shoulders.

”Yritetään yhdessä. Annan menneisyyden jäädä taakse.”

“Let’s try together. I’ll let the past be the past.”

Aino nyökkäsi ja puristi veljensä kättä.

Aino nodded and squeezed her brother's hand.

He jäivät istumaan yhdessä, kuunnellen hiljaisuuden puhuvan puolestaan.

They remained sitting together, listening to the silence speak for them.

Tässä hetkessä, järven tyynessä ympäristössä, he löysivät tiensä takaisin toistensa luo.

In that moment, in the calm surroundings of the lake, they found their way back to each other.