Kylmä syystuuli puhalsi Rovaniemen Joulupukin kylässä.

A cold autumn wind blew through Santa Claus Village in Rovaniemi.

Ilmassa oli ripaus taikaa ja odotusta, vaikka jouluun oli vielä aikaa.

There was a hint of magic and anticipation in the air, even though Christmas was still a while away.

Tuomas ja Kaisa kävelivät kylän keskellä.

Tuomas and Kaisa walked through the center of the village.

Mukulakivikatujen reunustamat värikkäät mökit loistivat syksyn kultaisen lehtien kehystäminä.

The colorful cottages lined with cobblestone streets shone, framed by the golden leaves of autumn.

"Muistatko, kun olimme lapsia?

"Do you remember when we were kids?

Me unelmoimme aina tulevamme tänne jouluksi", sanoi Tuomas, hymyillen haikeasti.

We always dreamed of coming here for Christmas," Tuomas said, smiling wistfully.

"Muistan.

"I do.

Mutta nyt on syksy, ja täällä on yllättävän paljon turisteja", Kaisa vastasi, silmät etsivät ympäröivää maisemaa.

But it's autumn now, and there are surprisingly many tourists here," Kaisa replied, her eyes scanning the surrounding scenery.

Hänen vapaa sielunsa oli kaukana perheen perinteistä, mutta hän tiesi, että tämä hetki oli tärkeä.

Her free spirit was far from family traditions, yet she knew that this moment was important.

Tuomas yritti olla iloinen.

Tuomas tried to be cheerful.

Hän oli tullut Rovaniemeen osittain näyttääkseen, että hän välittää.

He had come to Rovaniemi partly to show that he cared.

Hän tiesi, että Kaisa oli muuttunut paljon vuosien aikana.

He knew that Kaisa had changed a lot over the years.

Hän oli matkustanut ympäri maailmaa, elänyt vapaasti.

She had traveled around the world, lived freely.

Tuomas taas oli pitänyt huolta kotiasioista.

Tuomas, on the other hand, had taken care of things at home.

Kaisan mielessä pyöri monia ajatuksia.

Many thoughts swirled in Kaisa's mind.

Hän rakasti veljeään, mutta huomasi, miten Tuomas yritti takertua menneeseen.

She loved her brother, but noticed how Tuomas tried to cling to the past.

"En ole enää se sama tyttö kuin ennen", Kaisa ajatteli.

"I'm no longer the same girl I used to be," Kaisa thought.

Kylän pääaukion keskellä oli lavasteena suuri Joulupukin poro.

In the middle of the village's main square was a large reindeer—a prop for Santa Claus.

Lapset hyppivät innokkaasti ympärillä, ja Tuomas katseli heitä hetken.

Children were eagerly jumping around it, and Tuomas watched them for a moment.

"Lähdetäänkö katsomaan seimiä ja tonttujen työpajaa?"

"Shall we go see the nativity scene and the elves' workshop?"

hän ehdotti.

he suggested.

"Vaikka.

"Sure.

Mutta jutellaanko samalla?"

But can we talk while we walk?"

Kaisa vastasi mietteliäänä.

Kaisa replied thoughtfully.

He suuntasivat kohti tonttujen pajaa.

They headed toward the elves' workshop.

Matkan varrella he alkoivat keskustella.

Along the way, they started to talk.

"Minä olen muuttunut, Tuomas.

"I've changed, Tuomas.

En elä enää vanhojen kaavojen mukaan", Kaisa avautui.

I no longer live by old patterns," Kaisa opened up.

"Yritän ymmärtää, Kaisa.

"I'm trying to understand, Kaisa.

Minulle perhe on tärkeä, ja olen kaivannut sinua", Tuomas vastasi, hieman kipeästi.

Family is important to me, and I've missed you," Tuomas replied, a bit painfully.

Keskustelu muuttui intensiiviseksi, ja yhtäkkiä taivas avautui.

The conversation became intense, and suddenly the sky opened up.

Rankkasade yllätti heidät, kastellen aivan märiksi.

A heavy rain surprised them, drenching them completely.

He juoksivat lähimpään katokseen.

They ran to the nearest shelter.

Sateen ropina rauhoitti heidän kiihtyneitä sydämiään.

The sound of rain calmed their racing hearts.

Heidän oli pakko katsoa toisiaan, ilman sanoja.

They had to look at each other, without words.

Ymmärrys heidän silmiensä välissä kasvoi.

Understanding grew between their gazes.

He molemmat kaipasivat yhteyden tunnetta, vaikka olivatkin muuttuneet eri suuntiin.

They both longed for a sense of connection, even though they had changed in different ways.

Kun sade lopulta lakkasi, he hymyilivät toisilleen.

When the rain finally stopped, they smiled at each other.

"Olen ylpeä sinusta, Kaisa", Tuomas sanoi lopulta.

"I'm proud of you, Kaisa," Tuomas finally said.

"Ja minä arvostan sitä, mitä olet tehnyt perheen eteen", Kaisa vastasi.

"And I appreciate what you've done for the family," Kaisa replied.

He puristivat toistensa käsiä ja lupasivat pitää yhteyttä useammin.

They squeezed each other's hands and promised to keep in touch more often.

He lähtivät kumpikin omaan suuntaansa, mutta sydämissään he tunsivat olevansa lähempänä kuin pitkään aikaan.

They each went their separate ways, but in their hearts, they felt closer than they had in a long time.

Ilma Rovaniemen Joulupukin kylässä täyttyi toivosta.

The air in Santa Claus Village in Rovaniemi was filled with hope.

Heidän yhteinen historiansa oli kuin kultaiset lehdet, jotka loistivat ympärillä.

Their shared history was like the golden leaves shining around them.