Sade ropisutti ikkunaa orpokodissa.

Rain pattered against the window of the orphanage.

Ulkona ruskan värit loistivat värikkäinä taivasta vasten.

Outside, the fall colors shone vividly against the sky.

Pihalla tuuli leikitteli kellastuneilla lehdillä.

In the yard, the wind played with the yellowed leaves.

Aino ja Matti istuivat lämpimässä olohuoneessa, pehmeällä sohvalla.

Aino and Matti sat in the warm living room, on the soft couch.

Aino katsoi Mattia silmät pilkehtien.

Aino looked at Matti with twinkling eyes.

"Matti, tiedätkö mitä?

"Matti, guess what?

Orava syö meidän voileivät!"

A squirrel is eating our sandwiches!"

hän ilmoitti salaperäisesti.

she announced mysteriously.

Matti kohotti kulmakarvaansa.

Matti raised an eyebrow.

"Orava?

"A squirrel?

Ei kai oravat syö voileipiä, Aino."

Squirrels don’t eat sandwiches, do they, Aino?"

Aino nyökkäili innokkaasti.

Aino nodded eagerly.

"Kyllä!

"Yes, they do!

Meidän voileivät katoavat ihan itsestään.

Our sandwiches just disappear on their own.

Viime viikolla, kun olimme ulkona leikkimässä, näin oravan ja sillä oli leipä suussa!"

Last week, when we were playing outside, I saw a squirrel, and it had a sandwich in its mouth!"

Matti naurahti epäuskoisesti.

Matti chuckled incredulously.

"Ehkä sinä vain kuvittelit sen."

"Maybe you just imagined it."

Aino ei antanut periksi.

Aino was persistent.

"Voin todistaa sen.

"I can prove it.

Laitetaan ansa."

Let's set a trap."

He päättivät yhdessä, että jättävät voileivän penkille puiston laidalle.

Together, they decided to leave a sandwich on a bench at the edge of the park.

He kyyristyivät läheiseen pensaikkoon kurkistamaan.

They crouched behind a nearby bush to watch.

Ilta alkoi hämärtyä, ja syksyn viileä ilma sai heidät värisemään.

As evening began to dim, the cool autumn air made them shiver.

Aika kului hitaasti.

Time passed slowly.

Matti alkoi epäillä yhä enemmän.

Matti grew more doubtful.

Mutta juuri kun hän oli aikeissa luovuttaa ja palata sisälle, ilmestyi pieni oravanpörröinen pää näkyviin.

But just as he was about to give up and head back inside, a little squirrel’s head appeared.

Orava hiipi hiljaa penkille ja nappasi voileivän hampaiden väliin.

The squirrel quietly crept onto the bench and grabbed the sandwich in its teeth.

Aino ja Matti pidättivät henkeään.

Aino and Matti held their breath.

"Se tekee sen!"

"It's doing it!"

Aino kuiskasi innostuneena.

Aino whispered excitedly.

Orava vilkaisi ympärilleen ja pinkaisi nopeasti puunrunkoa pitkin ylös, leipä mukana.

The squirrel glanced around and quickly darted up the tree trunk with the sandwich.

"Sinä olit oikeassa, Aino!"

"You were right, Aino!"

Matti naurahti leveästi.

Matti laughed broadly.

"Orava todella nappasi meidän voileivän."

"A squirrel really did grab our sandwich."

He nauroivat yhdessä, katsellen oravan kiipeävän korkealle puun latvaan.

They laughed together, watching the squirrel climb high into the tree's branches.

Kylmä ilma punasi heidän poskensa, mutta ilo täytti heidän mielensä lämpimällä ystävyydellä.

The cold air reddened their cheeks, but joy filled their hearts with the warmth of friendship.

Matti ihaili Ainoa.

Matti admired Aino.

Hänen mielikuvituksensa ja usko mahdottomaan veivät heidät aina uusiin seikkailuihin.

Her imagination and belief in the impossible always led them on new adventures.

"Ehkä ensi kerralla uskon sinua heti," hän myönsi.

"Maybe next time I'll believe you right away," he admitted.

Aino hymyili.

Aino smiled.

Heidän edessään syksyn lehdet tanssivat iltatuulessa, ja orpokodin ikkunoista kajastava valo johdatti heidät kotiin.

In front of them, the autumn leaves danced in the evening breeze, and the light from the orphanage windows guided them home.

Heidän mielensä oli yhtä lämmin kuin iloinen orava, joka kieriskeli puiden oksilla lehtien pehmeässä suojassa.

Their hearts were as warm as the playful squirrel, who frolicked among the tree branches in the soft shelter of the leaves.