Ilona seisoi Suomenlinnan telakalla, katsoen isoa laivaa.

Ilona stood at the Suomenlinna dockyard, gazing at the large ship.

Se oli hänen projektinsa kohokohta.

It was the highlight of her project.

Laiva näytti kauniilta, ja Ilonan sydän täyttyi ylpeydellä.

The ship looked beautiful, and Ilona's heart swelled with pride.

Syystuuli tuuli hänen hiuksiaan, kun hän kiersi laivan ympärillä tarkistaen yksityiskohtia.

The autumn wind tousled her hair as she walked around the ship, checking details.

Vesa seisoi hänen vierellään.

Vesa stood beside her.

"Sinun pitäisi levätä välillä", hän sanoi huolehtivasti.

"You should take a break sometimes," he said with concern.

Ilona vain hymyili.

Ilona only smiled.

"Meillä on vähän aikaa jäljellä.

"We have little time left.

Kaikki pitää olla täydellistä", hän vastasi.

Everything has to be perfect," she replied.

Mutta, kun Ilona kumartui katsomaan laivan pohjaa, hänen maailma alkoi pyöriä.

But when Ilona bent down to examine the ship’s hull, her world started to spin.

Maa katosi hänen jalkojensa alta, ja seuraavaksi hän makasi kylmällä betonilla.

The ground vanished from under her feet, and the next moment she was lying on the cold concrete.

Vesa huusi, "Ilona, oletko kunnossa?" Hänen äänensä tuntui kaukaiselta.

Vesa shouted, “Ilona, are you okay?” His voice sounded distant.

Kun Ilona tuli tajuihinsa, hän huomasi Vesankin kasvoilta huolen.

When Ilona regained consciousness, she saw the worry on Vesa's face too.

"Tämä ei voi jatkua näin", Vesa sanoi.

"This can't go on like this," Vesa said.

"Sinun pitää ottaa rauhallisesti."

"You need to take it easy."

Ilona tiesi, että Vesa oli oikeassa, mutta hän ei halunnut myöntää sitä.

Ilona knew Vesa was right, but she didn't want to admit it.

Hänestä tuntui välttämättömältä saada laiva valmiiksi yksin.

She felt it was essential to finish the ship on her own.

Päivä eteni, ja Ilona yritti jatkaa töitään.

The day went on, and Ilona tried to continue her work.

Hän oli kertomassa Vesan tiimille, miten seuraavat vaiheet tehtäisiin, kun hän jälleen tunsi huimausta.

She was instructing Vesa's team on the next steps when she felt dizzy again.

Kaikki pimeni jälleen.

Everything went black once more.

Tässä hetkessä Ilona tajusi, ettei hän voinut jatkaa näin.

In that moment, Ilona realized she couldn’t keep going like this.

"Vesa," hän mumisi hitaasti avautuvilla silmillään, "tarvitsen apuasi.

“Vesa,” she mumbled, slowly opening her eyes, “I need your help.

Ota ohjat."

Take charge.”

Vesa nyökkäsi ja tarttui johtoon.

Vesa nodded and took the lead.

Hän ohjasi tiimiä Ilonan suunnitelmien mukaisesti.

He guided the team according to Ilona’s plans.

Vesan tuki oli vankkumaton, ja tiimi työskenteli kovasti.

Vesa’s support was unwavering, and the team worked hard.

Kun laiva oli valmis, kaikki kiittivät toisiaan.

When the ship was completed, everyone thanked each other.

Ilona katseli Vesan työtä ja tunsi suurta kiitollisuutta.

Ilona watched Vesa’s work and felt deep gratitude.

"Kiitos, Vesa", hän sanoi.

"Thank you, Vesa," she said.

"En olisi voinut tehdä ilman sinua."

"I couldn’t have done it without you."

Vesan vastaus oli lempeä:

Vesa's response was gentle:

"Se on tiimityötä, Ilona.

“It's teamwork, Ilona.

Ja nyt, lepää."

And now, rest.”

Ilona ymmärsi, että joskus on tärkeää jakaa vastuuta ja että oma terveys on tärkeä.

Ilona understood that sometimes it’s important to share responsibility and that her own health is vital.

Hän katsoi syksyn lehtien tanssia tuulessa ja hymyili.

She watched the autumn leaves dance in the wind and smiled.

Hän tiesi, että hän pystyi luottamaan muiden apuun ja että ystävät olivat tärkeä osa matkaa.

She knew she could rely on others' help and that friends were an important part of the journey.