Syksyn kirkas aurinko valaisi Kasvitieteellisen puutarhan, kun kolme ystävää astui polulle.

The bright autumn sun illuminated the Kasvitieteellinen puutarha as three friends stepped onto the path.

Kukat olivat jo pitkälti lakastuneet, mutta puiden lehdet hehkuivat punaisen, oranssin ja keltaisen sävyissä.

The flowers had largely withered, but the trees' leaves glowed in shades of red, orange, and yellow.

Aino käveli ystäviensä, Eeron ja Kaisan, välissä.

Aino walked between her friends, Eero and Kaisa.

Askeleet olivat hitaita, jotta hän saisi rauhassa katsella ympärilleen ja antaa ajatustensa virrata vapaasti.

Their steps were slow, allowing her to look around peacefully and let her thoughts flow freely.

Aino oli viime aikoina kokenut suurta surua.

Aino had recently experienced profound sorrow.

Hän oli menettänyt jonkun hyvin tärkeän.

She had lost someone very dear to her.

Tämä päivä, kaikkien pyhien päivä, muistutti voimakkaasti häntä menetyksestä.

Today, All Saints' Day, strongly reminded her of the loss.

Hän toivoi, että kävely puutarhassa toisi hänelle jonkinlaista rauhaa.

She hoped that a walk in the garden would bring her some peace.

Eero oli kannustanut häntä tulemaan mukaan, ja Kaisa oli ehdottanut, että kaunis luonto voisi auttaa Ainoa löytämään lohtua.

Eero had encouraged her to join, and Kaisa had suggested that the beautiful nature could help Aino find comfort.

Polku kiemurteli puutarhan halki.

The path meandered through the garden.

Ilma oli raikas, ja syksyn tuoksu täytti ilman.

The air was fresh, and the scent of autumn filled the air.

Aino kaipasi hiljaisuutta ajatuksilleen, mutta tunsi olonsa paremmaksi ystäviensä seurassa.

Aino longed for silence for her thoughts but felt better in the company of her friends.

Eero jutteli kevyesti uusista kasveista, joita hän halusi nähdä, ja Kaisa nyökkäili mukana, antaen Ainolle tilaa, mutta olemalla silti läsnä.

Eero chatted lightly about new plants he wanted to see, and Kaisa nodded along, giving Aino space but still being there.

Yhtäkkiä Aino pysähtyi.

Suddenly, Aino stopped.

Hän näki edessään jotain, mikä sai sydämen lyömään kovempaa.

She saw something ahead that made her heart beat faster.

Se oli pieni kukkapenkki, jossa kasvoi vaaleankeltaisia tulppaaneja.

It was a small flower bed with pale yellow tulips.

Nämä kukat olivat olleet hänen isoäitinsä lempikukkia.

These flowers had been her grandmother's favorites.

Niiden näkeminen toi mukanaan muistoja.

Seeing them brought back memories.

Iloisia, mutta haikeita.

Joyful, yet wistful.

Aino taisteli kyyneleitä vastaan.

Aino fought back tears.

Hän tajusi, että suru ei lähtisi pois, mutta ehkä hän voisi oppia elämään sen kanssa.

She realized that sorrow wouldn't go away, but maybe she could learn to live with it.

Kaisa astui Ainon vierelle.

Kaisa stepped beside Aino.

Hän laski kätensä Ainon olalle ja hymyili rohkaisevasti.

She placed a hand on Aino's shoulder and smiled encouragingly.

"Se on okei", Kaisa sanoi hiljaa.

"It's okay," Kaisa said quietly.

Eero nyökkäsi vieressä.

Eero nodded beside her.

"Olemme täällä sinua varten."

"We're here for you."

Se muistutus teki Ainoon vaikutuksen.

That reminder made an impression on Aino.

Hän ei ollut yksin.

She was not alone.

Aino hengitti syvään ja antoi tunteidensa tulla.

Aino took a deep breath and let her emotions come.

Hän katsoi uudelleen kukkia ja kuiskasi hiljaa mielessään jäähyväiset.

She looked at the flowers again and whispered a quiet farewell in her mind.

Samalla hän tunsi, että hänen sisällään tapahtui muutos.

At the same time, she felt a change happening within her.

Hän alkoi hyväksyä sen, että vaikka suru tuli aina olemaan osa häntä, se ei tarkoittanut, että hänen pitäisi jäädä yksin.

She began to accept that even though sorrow would always be a part of her, it didn’t mean she had to be alone.

He jatkoivat matkaa, kädet taskuissa ja päät kohotettuina.

They continued their journey, hands in pockets and heads held high.

Kun he poistuivat puutarhasta, Aino tunsi olonsa hieman kevyemmäksi.

As they left the garden, Aino felt a bit lighter.

Syyspäivän valo tuntui kirkkaammalta, ja ystävien seura lämmitti hänen sydäntään.

The autumn day's light seemed brighter, and the company of friends warmed her heart.

Hän tiesi, että paluu arkeen ei olisi helppoa, mutta se liikkui jo oikeaan suuntaan.

She knew returning to everyday life wouldn't be easy, but she was already moving in the right direction.

Vihdoin, Ainon askelten alla, puutarhan hiekkapolku muuttui taas asvaltiksi.

Finally, under Aino's steps, the garden's sandy path turned back into asphalt.

Yhdessä he suuntasivat pois syksyn väriloistosta, Aino astettain valmiimpana uuteen päivään.

Together they left behind the autumn's blaze of color, Aino gradually becoming more ready for a new day.

Hän katsoi Kaisaa ja Eeroa ja hymyili.

She looked at Kaisa and Eero and smiled.

Hän ei ollut yksin, ja se oli ensimmäinen askel kohti sitä uutta todellisuutta.

She wasn't alone, and that was the first step towards that new reality.