Aino avasi silmänsä hitaasti.

Aino opened her eyes slowly.

Huone oli hiljainen, vain vaimea piipitys monitorista kuului.

The room was quiet, with only the faint beeping from the monitor audible.

Hän tunsi olonsa väsyneeksi, mutta kipu oli helpottanut.

She felt tired, but the pain had subsided.

Operaatio oli ohi.

The operation was over.

Aino käänsi päätään ja näki ikkunasta syksyn keltaisen valon.

Aino turned her head and saw the autumn's yellow light through the window.

Se levitti pehmeän hohteen huoneeseen, toivoa ja lämpöä tuoden.

It spread a soft glow into the room, bringing hope and warmth.

Hänen silmänsä lepäsi kukkakimpulla pöydällä.

Her eyes rested on the bouquet of flowers on the table.

Sen värit loistivat kirkkaasti, kuin muistuttaen häntä elämän kauneudesta.

Its colors shone brightly, as if reminding her of the beauty of life.

Hän kuuli askeleiden lähestyvän käytävältä.

She heard footsteps approaching from the corridor.

Aino hengitti syvään.

Aino took a deep breath.

Hän halusi näyttää vahvalta.

She wanted to appear strong.

Huoneeseen astuivat Jukka ja heidän isänsä Eero.

Entering the room were Jukka and their father Eero.

Jukka hymyili leveästi, mutta hänen silmänsä olivat huolestuneet.

Jukka smiled broadly, but his eyes were worried.

Eero seurasi hiljaa, tavalliseen tapaansa mietteliäänä.

Eero followed quietly, in his usual thoughtful manner.

He tulivat Ainoon viereen.

They came to Aino's side.

"Moi, sisko," Jukka sanoi, yrittäen piilottaa jännityksensä.

"Hi, sis," Jukka said, trying to hide his nervousness.

"Miten voit?"

"How are you?"

Aino yritti hymyillä rohkaisevasti.

Aino tried to smile encouragingly.

"Parempi nyt, kun te olette täällä."

"Better now, with you both here."

Eero nyökkäsi.

Eero nodded.

"Olemme täällä sinua varten, Aino."

"We're here for you, Aino."

Aino tunsi sydämessään lämmön, mutta myös pistoksen.

Aino felt warmth in her heart, but also a pang.

Hän ei halunnut heidän kantavan huoltaan.

She didn't want them to bear her burden.

Hänen oli tarkoitus suojella heitä.

She was supposed to protect them.

Aino keräsi voimiaan ja puhui kevyellä äänellä, vaikka hänen sisällään kupli pelko ja epävarmuus.

Aino gathered her strength and spoke with a light voice, even though fear and uncertainty bubbled inside her.

"Olen kunnossa", hän sanoi.

"I'm okay," she said.

"Teidän ei tarvitse huolehtia.

"You don’t need to worry.

Kaikki järjestyy."

Everything will be alright."

Jukka hymyili, mutta sitten hänen hymynsä alkoi horjua.

Jukka smiled, but then his smile began to waver.

Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.

Tears welled up in his eyes.

"En halua menettää sinua," hän kuiskasi.

"I don't want to lose you," he whispered.

Aino tunsi maskinsa rikkoutuvan.

Aino felt her mask breaking.

Hänen oma kurkkunsa kiristyi.

Her own throat tightened.

Hän katsoi Eeroa, joka tuijotti heitä hiljaisena.

She looked at Eero, who was watching them silently.

Silloin Eero astui lähemmäs ja laski kätensä heidän harteilleen.

Then Eero stepped closer and placed his hand on their shoulders.

"Ei ole heikkoutta pelätä," Eero sanoi pehmeästi.

"It’s not weakness to be afraid," Eero said softly.

"Me olemme perhe.

"We are family.

Meidän on hyvä puhua asioista."

It's good for us to talk about things."

Kyyneleet valuivat nyt Jukan poskille, ja Aino huomasi itkevänsä myös.

Tears now streamed down Jukka’s cheeks, and Aino realized she was crying too.

Tämän tunnevirran keskellä he siirtyivät lähemmäksi toisiaan, jakamassa surunsa ja pelkonsa.

Amid this emotional wave, they moved closer to each other, sharing their sorrow and fears.

Huone, joka tuntui aiemmin niin kliiniseltä, oli nyt täynnä tunteiden lämpöä.

The room, which had seemed so clinical before, was now full of emotional warmth.

Aino tajusi, että pelkojen jakaminen ei tehnyt heistä heikkoja vaan vahvempia.

Aino realized that sharing fears didn’t make them weak but stronger.

Hän tajusi, että oli vahvuutta olla avoin.

She realized it was strong to be open.

Eero pyyhkäisi pehmeästi kyyneleet tyttärensä poskelta.

Eero gently wiped away the tears from his daughter's cheeks.

Syksyn kultainen valo leikki yhä huoneessa, mutta se tuntui nyt lämpimämmältä kuin koskaan ennen.

The autumn's golden light still played in the room, but now it felt warmer than ever before.

Ja Aino tiesi, että yhdessä heidän perheensä voisi kohdata mitä tahansa.

And Aino knew that together their family could face anything.