Olli seisoi Temppeliaukion kirkon edessä.

Olli stood in front of the Temppeliaukion kirkko.

Tuuli puhalsi lehtiä jalkakäytävälle.

The wind blew leaves onto the sidewalk.

Oli syksy, ja luonto näytti kaikki piirtämänsä värit.

It was autumn, and nature showed all the colors it had painted.

Hän hengitti syvään, mutta yskä pakotti häntä pysähtymään.

He took a deep breath, but a cough forced him to stop.

Lääkäri oli sanonut, että hänen hengitysteissään oli ongelma.

The doctor had said there was a problem with his respiratory system.

Kykenisikö hän enää laulamaan, kuten ennen?

Would he be able to sing like he used to?

Liisa oli vieressä.

Liisa was next to him.

"Tämä on sinun hetkesi, Olli," hän sanoi pehmeästi.

"This is your moment, Olli," she said softly.

Liisa oli aina tukenut häntä.

Liisa had always supported him.

"Laulat tänään, ja kaikki muu voi odottaa."

"You sing today, and everything else can wait."

Hänen silmissään oli lämpöä, joka antoi Ollille lisää rohkeutta.

There was warmth in her eyes that gave Olli more courage.

Temppeliaukion kirkko oli ihmeellinen.

The Temppeliaukion kirkko was amazing.

Se oli kaiverrettu suoraan kallioon, ja sen akustiikka oli upea.

It was carved directly into the rock, and its acoustics were magnificent.

Olli oli aina haaveillut laulamisesta siellä.

Olli had always dreamed of singing there.

Nyt hän oli saanut mahdollisuuden, mutta hän pelkäsi.

Now he had the opportunity, but he was afraid.

Mitä jos hänen äänensä ei kestäisi?

What if his voice didn't hold up?

Hän astui kirkkoon.

He stepped into the church.

Sisällä oli rauhallista.

Inside, it was calm.

Valo siivilöityi ikkunoista, ja koko tila kylpi kultaisessa loisteessa.

Light filtered through the windows, and the entire space was bathed in a golden glow.

Olli nousi lavalle.

Olli walked up to the stage.

Hän katseli yleisöä.

He looked at the audience.

Liisa istui eturivissä, hymy kasvoillaan.

Liisa was sitting in the front row, a smile on her face.

Olli veti syvään henkeä.

Olli took a deep breath.

Hänen sydämensä hakkasi.

His heart was pounding.

Aluksi sanat eivät tulleet helposti.

At first, the words didn't come easily.

Ensimmäiset sävelet soivat varovasti.

The first notes sounded cautious.

Mutta pian musiikki otti hänestä vallan.

But soon the music took over him.

Kirkon akustiikka toi jokaisen nuotin eloon.

The church's acoustics brought every note to life.

Hän unohti hetkeksi kaiken muun.

He forgot everything else for a moment.

Laulun lopussa hiljaisuus täytti kirkon.

At the end of the song, silence filled the church.

Sitten kuului aplodeja.

Then there was applause.

Olli hymyili, hänen sydämensä oli kevyt.

Olli smiled, his heart felt light.

Liisa nousi seisomaan ja taputti käsiään liikuttuneena.

Liisa stood up and clapped her hands, moved.

Olli tunsi rauhan.

Olli felt at peace.

Hän oli tehnyt sen.

He had done it.

Hän oli laulanut, ja se oli kaunista.

He had sung, and it was beautiful.

Lääkäri ei ehkä ollut väärässä, mutta tänään, juuri tällä hetkellä, hänen äänensä oli vahva.

The doctor might not have been wrong, but today, at this very moment, his voice was strong.

Olli tiesi, ettei sairaus määrittäisi häntä.

Olli knew that the illness would not define him.

Hänen unelmansa oli toteutunut.

His dream had come true.

Kirkosta poistuessaan hän kääntyi Liisaan.

As he left the church, he turned to Liisa.

"Kiitos," hän sanoi.

"Thank you," he said.

Liisa hymyili.

Liisa smiled.

"Sinähän se lauloit, Olli.

"You were the one who sang, Olli.

Minun kiitokseni kuuluu sinulle."

My thanks go to you."

Temppeliaukion kiviseinät jäivät taakse, mutta Ollin sydämessä pysyisi aina se ääni, joka soi vapaana ja voimakkaana.

The stone walls of the Temppeliaukio were left behind, but in Olli's heart, there would always be the sound that resounded free and strong.

Hän oli oppinut, että jokainen päivä oli lahja.

He had learned that every day was a gift.

Ja jokaisella nuotilla oli merkitystä.

And every note had meaning.