Helsingin lukiossa joulun tunnelma oli käsin kosketeltava.

The Christmas spirit at the Helsinki high school was palpable.

Käytävät olivat täynnä oppilaita, jotka kantoivat mukanaan joululauluja ja naurua.

The hallways were full of students carrying with them Christmas songs and laughter.

Koulun ikkunoiden ulkopuolella lumi muodosti paksuja valkeita patjoja, ja pihan kuuseen oli ripustettu värikkäitä valoja.

Outside the school's windows, snow formed thick white blankets, and colorful lights were hung on the tree in the yard.

Sisällä oli lämmintä ja kodikasta, mutta Eero tunsi itsensä hämmennyksestä huolimatta viileäksi.

Inside, it was warm and cozy, but despite the warmth, Eero felt a chill.

Eero istui koulun musiikkiluokassa, katse kohdistettuna nuottivihkoon edessään.

Eero sat in the school's music room, staring at the sheet music in front of him.

Hän rakasti kuoroa ja joululauluja, mutta tänä talvena kaikki oli toisin.

He loved the choir and Christmas songs, but this winter, everything was different.

Pimeät talvipäivät olivat raskaita.

The dark winter days were heavy.

Kaikki erityisesti iloisen joulun aikana odotetut hetket tuntuivat etäisiltä, vaikeilta tavoitella.

All the moments particularly awaited during the joyous Christmas felt distant, difficult to reach.

Sari, Eeron paras ystävä, kurkisti huoneeseen.

Sari, Eero's best friend, peeked into the room.

Hän oli huomannut muutokset Eeron käytöksessä.

She had noticed the changes in Eero's behavior.

Tämä ei ollut sama iloinen Eero, johon hän oli tottunut.

This was not the same cheerful Eero she was used to.

”Hei, Eero! Oletko valmis lauluun?” Sari kysyi, mutta hänen silmänsä ilmaisivat enemmän kuin pelkkää kysymyksen uteliaisuutta.

"Hey, Eero! Are you ready for the song?" Sari asked, but her eyes expressed more than mere curiosity.

Hän oli huolissaan.

She was concerned.

Eero hymyili heikosti.

Eero smiled weakly.

”Yritän”, hän vastasi vältellen katsetta.

"I'm trying," he replied, avoiding her gaze.

”Onko kaikki kunnossa? Voit kertoa minulle”, Sari sanoi varovasti, istahtaen viereiselle tuolille.

"Is everything okay? You can tell me," Sari said cautiously, sitting down on the chair next to him.

Eero huokaisi syvään.

Eero sighed deeply.

”Se on vain tämä... talven masennusjuttu. Se painaa minua.”

"It's just this... winter depression thing. It's weighing on me."

Hän ei halunnut kertoa enempää aluksi, mutta Sarin ystävällinen, kannustava katse rohkaisi häntä jatkamaan.

He didn't want to say more at first, but Sari's friendly, encouraging gaze gave him the courage to continue.

”En löydä motivaatiota mihinkään. Ei edes tähän esiintymiseen.”

"I can't find motivation for anything. Not even for this performance."

Sari nyökkäsi ymmärtävästi.

Sari nodded understandingly.

”Olen lukenut siitä. Saisinko auttaa sinua jotenkin? Voisimme vaikka koettaa päiväkävelyä tai valoterapialamppua.”

"I've read about it. Could I help you somehow? We could try a daytime walk or a light therapy lamp."

Eero nyökkäsi hiljaa.

Eero nodded quietly.

Ajatus jakaa huolensa tuntui jo helpottavalta.

The thought of sharing his worries already felt relieving.

Pian tuli suuresti odotettu kenraaliharjoitus.

Soon it was time for the much-anticipated dress rehearsal.

Kuoron jäsenet kokoontuivat saliin, jännitys ja odotus selvästi aistittavissa.

The choir members gathered in the hall, with a palpable sense of excitement and anticipation.

Eero astui lavalle, tuntematta kuitenkaan mitään.

Eero stepped onto the stage, feeling nothing.

Kun laulu alkoi, paino hänen rinnassaan kasvoi sietämättömäksi.

When the song began, the weight on his chest became unbearable.

Kesken esityksen hän vetäytyi taaksepäin ja pakeni lavalta.

In the middle of the performance, he withdrew and fled the stage.

Sari näki tämän ja seurasi perässä.

Sari saw this and followed him.

Hän löysi Eeron istuvan yksin pimeässä kulmassa.

She found Eero sitting alone in a dark corner.

”Minä en pysty tähän, Sari”, Eero sanoi hiljaa, kyyneleet silmissään.

"I can't do this, Sari," Eero said quietly, tears in his eyes.

Sari istuutui hänen viereensä.

Sari sat beside him.

”Mutta sinä haluat tätä, muistatko?” Hän hymyili Eerolle rohkaisevasti.

"But you want this, remember?" She smiled encouragingly at Eero.

”Tehdään yhdessä jotain. Mennään vaikka ulos lounaalle tai katso jotain kivaa yhdessä.”

"Let's do something together. Maybe go out for lunch or watch something nice together."

Eero mietti hetken ja nyökkäsi sitten.

Eero thought for a moment and then nodded.

Sari oli oikeassa, ehkä pieni apu riittäisi.

Sari was right, maybe a little help would suffice.

”Yritetään siis”, hän sanoi, yrittäen hymyillä.

"Let's try then," he said, trying to smile.

Kun suuri esitysilta tuli, Eero oli jännittynyt mutta valmiimpi.

When the big performance night came, Eero was nervous but more prepared.

Hän astui lavalle ja katsoessaan yleisöön hän näki Sarin rohkaisevan hymyn.

He stepped onto the stage and, looking at the audience, he saw Sari's encouraging smile.

Tuo pieni hetki antoi hänelle rohkeutta.

That small moment gave him courage.

Laulut alkoivat kauniisti, ja Eero tunsi tunteenvuoksiensa palavan takaisin.

The songs began beautifully, and Eero felt his emotions returning.

Esityksen lopussa yleisö taputti pitkään.

At the end of the performance, the audience applauded for a long time.

Eero hymyili leveästi – ei vain esityksen vuoksi, vaan koska hän tiesi, ettei ollut yksin.

Eero smiled broadly – not just for the performance, but because he knew he wasn't alone.

Sarin ja muiden ystävien tuella hän pystyi löytämään ilon jälleen, jopa pitkän talven jälkeen.

With the support of Sari and other friends, he was able to find joy again, even after a long winter.

Eero oppi pysähtymään ja pyytämään apua, kun sitä tarvittiin.

Eero learned to stop and ask for help when needed.

Hän tiesi nyt, että tämä kaamos ei välttämättä kestä ikuisesti.

He now knew that this dark season would not necessarily last forever.

Joulu oli tullut, paitsi Helsingille, myös hänen sydämeensä.

Christmas had come, not just to Helsinki, but to his heart as well.