Luminen Helsinki näytti kauniilta, vaikka kylmä viima yltyi iltaa kohti.

The snowy Helsinki looked beautiful, even though a cold wind was increasing towards the evening.

Sairaala seisoi jykevästi lumisen maiseman keskellä.

The hospital stood firmly amidst the snowy landscape.

Sisällä oli hiljaista, kun Arto käveli pediatriaosaston käytävällä.

Inside, it was quiet as Arto walked down the pediatric ward's corridor.

Seinillä olevat värikkäät maalaukset piristivät synkkiä ja valkoisia seiniä.

The colorful paintings on the walls brightened up the gloomy and white walls.

Huoneet olivat täynnä pieniä potilaita, jotka taistelivat sairauksiaan vastaan.

The rooms were filled with small patients battling their illnesses.

Arto, lastenhoitaja, seisoi käytävällä mietteliäänä.

Arto, the children's nurse, stood in the hallway deep in thought.

Tänään oli tärkeä kokous.

Today was an important meeting.

Osaston henkilökunta kokoontui keskustelemaan eräästä vaikeasta tapauksesta.

The ward's staff gathered to discuss a particularly difficult case.

Arto tiesi, että tämän päivän keskustelut olisivat raskaita.

Arto knew that today's discussions would be heavy.

Pienet potilaat olivat haavoittuvia, ja heidän tarinansa koskettivat Artoa syvästi.

The young patients were vulnerable, and their stories deeply touched Arto.

Hän toivoi aina parasta lapsille ja heidän perheilleen, mutta hän oli alkanut tuntea uupumusta.

He always wished the best for the children and their families, but he had begun to feel exhaustion.

Kokoushuoneessa oli hiljaista.

The meeting room was silent.

Koko tiimi oli keskittynyt.

The whole team was focused.

Osastonhoitaja aloitti puheenvuoronsa rauhallisesti.

The ward manager began her speech calmly.

Arto kuunteli tarkkaan, mutta mielessään hän taisteli omia tuntemuksiaan vastaan.

Arto listened carefully, but in his mind, he battled his own feelings.

Hän tunsi syyllisyyttä ajatuksistaan.

He felt guilty about his thoughts.

Hän halusi olla vahva, kuten aina.

He wanted to be strong, as always.

Kokouksen puolivälissä käsiteltiin tapausta, joka oli erityisen koskettava.

In the middle of the meeting, they addressed a case that was particularly touching.

Arto tunsi sydämessään raskaan painon.

Arto felt a heavy weight in his heart.

Hän tiesi, että tämä hetki oli se, jolloin hänen oli tehtävä päätöksiä itsensä vuoksi.

He knew that this was the moment when he had to make decisions for himself.

Illan hämärtyessä, Arto ymmärsi, että hänen jaksamisestaan oli tullut suuri este.

As the evening dimmed, Arto realized that his own endurance had become a major obstacle.

Kokouksen jälkeen Arto jäi hetkeksi huoneeseen yksin.

After the meeting, Arto stayed in the room alone for a moment.

Hän katsoi ulos ikkunasta, missä lumi leijaili hiljaa maahan.

He looked out the window, where the snow was gently falling to the ground.

Hänen täytyi puhua johdolle, ennen kuin olisi liian myöhäistä.

He needed to speak with the management before it was too late.

Arto käveli osastonhoitajan toimistoon.

Arto walked to the head nurse's office.

Hän istuutui ja veti syvään henkeä.

He sat down and took a deep breath.

"Minusta tuntuu, että en jaksa enää samalla tavalla," Arto sanoi.

"I feel like I can't keep going in the same way," Arto said.

Hänen äänensä oli vakaa, mutta sanat tuntuivat raskailta.

His voice was steady, but the words felt heavy.

Osastonhoitaja katsoi häntä ystävällisesti.

The head nurse looked at him kindly.

"Meidän täytyy huolehtia myös itsestämme," hän vastasi lempeästi.

"We also need to take care of ourselves," she replied gently.

He keskustelivat pitkään, ja yhdessä he laativat suunnitelman, joka mahdollistaisi Artolle aikaa palautumiseen ja lisäystä tukeen työssä.

They talked for a long time and together drafted a plan that would allow Arto time to recover and provide additional support at work.

Lopulta Arto astui ulos toimistosta ja tunsi itsensä kevyemmäksi.

Finally, Arto stepped out of the office and felt lighter.

Hän ymmärsi, että omasta hyvinvoinnista huolehtiminen ei ollut itsekästä.

He understood that taking care of one's own well-being wasn't selfish.

Se oli välttämätöntä.

It was necessary.

Lapset ansaitsivat hoitajan, joka oli läsnä ja kunnossa.

The children deserved a caregiver who was present and well.

Arto käveli pediatriaosaston käytävillä ja katsoi ympärilleen.

Arto walked through the pediatric ward corridors and looked around.

Luminen kaupunginvalo heijastui ikkunoista sisään, ja Arto tunsi löytäneensä uuden suunnan.

The snowy city lights reflected inside through the windows, and Arto felt he had found a new direction.

Hän oli oppinut arvostamaan itseään, ja tämä oivallus toi mukanaan uuden, vankan tarkoituksen hänen työhönsä.

He had learned to appreciate himself, and this realization brought a new, strong purpose to his work.