Eero seisoi mökin ikkunan edessä ja katseli hiljaa lumisia puita.

Eero stood in front of the cabin window, quietly watching the snowy trees.

Pakkanen puri poskia, mutta sisällä mökissä oli lämmin.

The frost bit his cheeks, but inside the cabin, it was warm.

Takassa rätisi tuli, ja sen lämpö tulvi huoneeseen.

A fire crackled in the fireplace, and its warmth flooded the room.

Riikka ja Mikko olivat jo saapuneet.

Riikka and Mikko had already arrived.

Tämä oli Eeron tilaisuus: hän halusi yhdistää perheen, korjata menneisyyden haavat.

This was Eero's opportunity: he wanted to unite the family, to heal the wounds of the past.

Riikka keitti keittiössä kahvia.

Riikka was brewing coffee in the kitchen.

Hän oli Eeron sisko, aina määrätietoinen, joskus liiankin suorapuheinen.

She was Eero's sister, always determined, sometimes a bit too straightforward.

Mikko istui sohvalla, Eeron vanhempi veli.

Mikko sat on the sofa, Eero's older brother.

Hänen ilmeensä oli kuin lumeen hautautunut kivi – tukeva, mutta kylmä.

His expression was like a stone buried in snow—sturdy, but cold.

"Eero," Riikka huikkasi keittiöstä, "tuletko auttamaan täällä?"

"Eero," Riikka called from the kitchen, "will you come help here?"

Eero nyökkäsi ja meni keittiöön.

Eero nodded and went to the kitchen.

Riikan katse oli kysyvä, mutta Eero yritti pysyä rauhallisena.

Riikka's gaze was questioning, but Eero tried to remain calm.

Hän halusi, että tämä viikonloppu olisi erilainen.

He hoped this weekend would be different.

Sopuisa.

Peaceful.

Illallisen jälkeen he istuivat pöydän ympärillä.

After dinner, they sat around the table.

Ulkona oli jo pimeää, ja vain pieni lamppu valaisi keittiötä.

It was already dark outside, and only a small lamp lit the kitchen.

Tunnelma oli odottava, hiljainen kuin ennen myrskyä.

The atmosphere was expectant, quiet like before a storm.

Mikko aloitti keskustelun, mutta hänen sanansa olivat teräviä.

Mikko started the conversation, but his words were sharp.

"Muistatko, Eero, kun viimeksi olimme täällä?"

"Do you remember, Eero, the last time we were here?"

Mikon ääni oli matala.

Mikko's voice was low.

"Muistan," Eero vastasi, vaikka muisti teki kipeää.

"I remember," Eero replied, though the memory hurt.

Silloin asiat menivät pieleen.

That's when things went wrong.

Riitely.

Arguing.

Erota.

Separation.

Riikka nyökkäsi, mutta ei sanonut mitään.

Riikka nodded but didn't say anything.

Eero veti syvään henkeä.

Eero took a deep breath.

"Meidän täytyy puhua menneestä", hän sanoi tarmokkaasti.

"We need to talk about the past," he said determinedly.

Hiljaisuus täytti huoneen, mutta Eero jatkoi.

Silence filled the room, but Eero continued.

"En halua kantaa tätä painoa enää."

"I don't want to carry this burden anymore."

Riikka vilkaisi Mikkoa, ja sitten molemmat katselivat Eeroa.

Riikka glanced at Mikko, then both looked at Eero.

Illallinen jatkui jännittyneissä tunnelmissa, kunnes Mikko tuohtui.

Dinner continued with tense feelings until Mikko got upset.

"Tämä kaikki on turhaa!"

"This is all pointless!"

hän huudahti, nostaen maljakon ja laskien sen takaisin pöydälle niin että posliini helisi.

he exclaimed, picking up a vase and setting it back down with a porcelain clatter.

Riikka puri huultaan, mutta ei enää kyennyt väistämään.

Riikka bit her lip, but she could no longer avoid it.

Hän alkoi puhua.

She began to speak.

Riikka kertoi tunteistaan, pelostaan menettää perheensä.

Riikka talked about her feelings, her fear of losing her family.

Mikko puolestaan myönsi, ettei ollut aina ollut reilu.

Mikko, in turn, admitted he hadn't always been fair.

Hänessä oli syyllisyys, joka oli myrkyttänyt hänen ajatuksensa.

He had a guilt that had poisoned his thoughts.

Eero kuunteli, antoi tunteiden vyöryä.

Eero listened, letting emotions flow.

Hänellä ei ollut vastauksia, mutta hänellä oli tahtoa.

He didn't have answers, but he had willpower.

Tahto ymmärtää ja antaa anteeksi.

The willpower to understand and forgive.

Kun sanat loppuivat, hiljaisuus palasi.

When the words ran out, silence returned.

Eero katsoi sisaruksiaan.

Eero looked at his siblings.

"Me olemme perhe.

"We are family.

Meidän täytyy yrittää."

We have to try."

Lopulta Mikko nyökkäsi hitaasti.

Finally, Mikko slowly nodded.

Riikka pyyhkäisi piiloon kyyneleet.

Riikka wiped away hidden tears.

He eivät olleet ratkaisseet kaikkea, mutta olivat ottaneet tärkeän askeleen.

They hadn't solved everything but had taken an important step.

Ulkona lumi jatkoi satamistaan, hiljaa ja pehmeästi.

Outside, the snow continued to fall, quietly and softly.

Mökissä lämpö täytti edelleen huoneen, ja takkatuli tanssi varjoina seinillä.

In the cabin, warmth still filled the room, and the fireplace flame danced as shadows on the walls.

Eero huomasi, että myrsky sisällään oli laantunut.

Eero noticed that the storm within him had subsided.

Hän oli oppinut, että joskus on tärkeää kohdata myrskyt, puhua, ja vain siten saavuttaa rauha.

He had learned that sometimes it's important to face the storms, to talk, and only in doing so can peace be achieved.