Lumi peitti modernin lähiön pihat, muodokkaat arkkitehtuurit kimalsivat kylmän talviauringon valossa.

Snow covered the yards of the modern suburb, and the shapely architectures glimmered in the cold winter sun.

Elias seisoi bussin ikkunassa, seuraten, kuinka maisema vaihtui tiheästä metsästä kaupungin vilinään.

Elias stood at the bus window, watching as the landscape changed from dense forest to the bustle of the city.

Oli Laskiainen, ja koulun luokkaretki vei heidät Helsingin Senaatintorille.

It was Laskiainen, and the school field trip was taking them to Helsinki's Senaatintori.

Elias vetäisi takkinsa tiukemmin kiinni.

Elias pulled his jacket tighter.

Bussissa Aino ja Lauri nauraa remusivat muutaman penkkirivin päässä.

On the bus, Aino and Lauri were laughing loudly a few rows back.

He olivat Eliasin luokkatovereita, aina äänekkäitä ja rohkeita.

They were Elias's classmates, always loud and brave.

Elias tunsi usein jäävänsä heidän varjoonsa, mutta tänään hän halusi olla osa heidän iloaan.

Elias often felt overshadowed by them, but today he wanted to be part of their joy.

Senaatintori odotti juhlistettuna jäälyhdyin ja piparintuoksuin.

Senaatintori awaited, adorned with ice lanterns and the scent of gingerbread.

Oppilaat ja opettajat kokoontuivat torille.

Students and teachers gathered at the square.

Lauri ja Aino suunnittelivat jo pulkkakilpailuja torin jäisillä rinteillä.

Lauri and Aino were already planning sledding competitions on the square's icy slopes.

"Elias!"

"Elias!"

huusi Aino vilkuttaen.

shouted Aino, waving.

"Tuletko kilpailemaan meidän kanssa?"

"Will you race with us?"

Eliasin vatsa kääntyi ympäri.

Elias's stomach turned.

Hänestä tuntui, että jalat olisivat jäätyneet kiinni jäässä oleviin kenkien pohjiin.

He felt as if his feet had frozen to the icy ground.

"Voinko?"

"Can I?"

hän mietti itsekseen.

he wondered to himself.

Pelko kaatumisesta ja toisten edessä häpeämisestä kutitti hänen mieltään.

The fear of falling and embarrassing himself in front of others tickled his mind.

Mutta samalla jokin sydämessään olisi halunnut huutaa "kyllä!"

But at the same time, something in his heart wanted to shout "yes!"

ja karata huolen ylitse.

and overcome his worries.

Hän ei halunnut enää olla vain se hiljainen poika, joka katseli.

He didn't want to be just the quiet boy watching.

"Pystyn tähän," Elias kuiskasi omaan korvaansa ja teki päätöksen.

"I can do this," Elias whispered to himself and made a decision.

Hän astui kohti ystäviään.

He stepped toward his friends.

Aino sujautti hänelle punaisen pulkan ja Lauri nyökkäsi rohkaisevasti.

Aino slipped him a red sled, and Lauri nodded encouragingly.

Mäen päällä, kylmä viima hulmutti heidän hiuksiaan.

At the top of the hill, a cold wind fluttered their hair.

Kun Elias ja Aino istuivat yhdessä pulkkaan, Lauri työnsi heidät hurjaa vauhtia alas.

As Elias and Aino sat together in the sled, Lauri gave them a strong push down.

Eliasin maailmankuva sumeni jäähiutaleiden liukuessa kasvojen ohi.

Elias's worldview blurred as ice flakes slid past his face.

Se oli kuin lentämistä, vapaana ja keveänä.

It was like flying, free and light.

Elias hengitti syvään ja alkoi nauraa, niin kovaäänisesti ja aidosti, että kaikki pelot murenivat kuin jää palasiksi.

Elias took a deep breath and began to laugh, so loudly and genuinely that all his fears crumbled like ice into pieces.

Hänen vierellään Aino ja Lauri yhtyivät nauruun, heidän äänensä kantautuivat torin yli.

Beside him, Aino and Lauri joined in the laughter, their voices echoing across the square.

Rinteen päätyttyä, Elias kieriskeli vielä hetken lumessa nauraen.

At the end of the slope, Elias rolled in the snow, still laughing.

Katsoessaan Ainoa ja Lauria hän tiesi, että hänen pelkonsa eivät olleet enää este.

Looking at Aino and Lauri, he knew that his fears were no longer a barrier.

He olivat hyväksyneet hänet, juuri sellaisena kuin hän oli.

They had accepted him just as he was.

Illan tullen, bussi suuntasi takaisin kohti lähiötä.

As evening fell, the bus headed back toward the suburb.

Elias istui etupenkillä, hänen sydämessään uusi valo.

Elias sat in the front seat, a new light in his heart.

Hän tiesi, että uskaltaessaan hän voi löytää uusia ystävyyssuhteita ja seikkailuja, eikä se tuntunut enää pelottavalta.

He knew that by being brave, he could find new friendships and adventures, and it no longer felt frightening.

Laskiainen toi ilon, riemun ja ystävyyden mukanaan.

Laskiainen brought joy, delight, and friendship with it.

Sen päivän jälkeen Elias ei ollut enää vain hiljainen poika.

After that day, Elias was no longer just the quiet boy.

Hän oli Elias, seikkailija, ystävä.

He was Elias, adventurer, friend.

Ja se oli hänelle enemmän kuin tarpeeksi.

And that was more than enough for him.