Helsinki oli juuri peittynyt uuteen lumivaippaan.

Helsinki was just covered with a new blanket of snow.

Toimistorakennus, jossa Matti työskenteli, seisoi uljaana lumisateessa.

The office building where Matti worked stood proudly in the snowfall.

Sisällä oli lämmin, tietokoneet surisivat ja kahvinkeittimet pulputtivat tasaisesti.

Inside it was warm, computers were humming, and coffee machines were bubbling steadily.

Työpaikan kollektiivinen jännittyneisyys tuntui ilmassa, sillä oli ystävänpäivä.

The workplace's collective tension was palpable in the air because it was Valentine's Day.

Matti oli viettänyt koko viikon suunnitellen, miten hän voisi kertoa ihastuksestaan Liisalle, joka istui vain muutaman pöydän päässä.

Matti had spent the whole week planning how he could express his feelings to Liisa, who sat just a few desks away.

Liisa oli ystävällinen ja aina valmis auttamaan, mutta Matti tiesi, että hänen täytyisi tehdä jotain erityistä.

Liisa was kind and always willing to help, but Matti knew he had to do something special.

Aamulla Matti päätti lähettää sähköpostiviestin.

In the morning, Matti decided to send an email.

Hän kirjoitti sydämellisellä otteella ja toivoi, että Liisa ymmärtäisi hänen tunteensa.

He wrote with a heartfelt touch, hoping that Liisa would understand his feelings.

“Hyvää ystävänpäivää, Liisa.

"Happy Valentine's Day, Liisa.

Olet päivänpaisteeni täällä toimistolla,” Matti kirjoitti värisevin käsin.

You are my sunshine here in the office," Matti wrote with trembling hands.

Hän lisäsi hymiön ja painoi lähetä-nappia – mutta lähettikin viestin koko toimiston sähköpostilistalle!

He added a smiley face and pressed the send button – but he sent the message to the entire office email list!

Huone täyttyi äkisti sähköpostin saapumisäänistä ja sen jälkeen hiljaisella kuiskailulla.

The room was suddenly filled with the sound of incoming emails, followed by quiet whispers.

Matti tunsi poskiensa kuumottavan.

Matti felt his cheeks burning.

Miten hän voisi ottaa asian puheeksi?

How could he address this?

Hän nousi hitaasti seisomaan, kaikkien katseiden suuntautuessa häneen.

He stood up slowly, with everyone's eyes on him.

"Öh, moi kaikille," Matti aloitti hermostuneesti.

"Uh, hi everyone," Matti began nervously.

"Taisin tehdä pienen virheen.

"I seem to have made a small mistake.

Viestin oli tarkoitus mennä vain Liisalle...

The message was meant only for Liisa...

Anteeksi sekaannus," hän hymyili nolona.

Sorry for the mix-up," he smiled sheepishly.

Liisa katsoi häntä hymyillen, ja hetken Matti tunsi itsensä aivan rauhalliseksi.

Liisa looked at him with a smile, and for a moment, Matti felt completely at ease.

Tunnit kuluivat, ja lounasaika lähestyi.

The hours passed, and lunchtime approached.

Liisa käveli Matin työpöydän luokse hymyillen ystävällisesti.

Liisa walked over to Matti's desk, smiling kindly.

"Hei Matti, miten olisi kahvitauko?"

"Hi Matti, how about a coffee break?"

hän kysyi.

she asked.

Matin kasvoille levisi helpotuksen hymy.

A smile of relief spread across Matti's face.

Yhdessä he kävelivät toimiston kahvihuoneeseen ja istuivat suuren ikkunan ääreen, josta näkyi talvinen kaupunki.

Together they walked to the office coffee room and sat by the large window, which offered a view of the wintery city.

Kahvikupit kädessään he puhuivat kaikesta – työstä, elämästä ja tulevista viikonloppusuunnitelmista.

With coffee cups in hand, they talked about everything – work, life, and upcoming weekend plans.

Matti huomasi, että häntä ei enää vaivannut jännitys.

Matti realized that he was no longer bothered by nervousness.

Hän oppi sen, mitä joskus yksinkertaisimmat teot voivat opettaa: ole vilpitön ja kiitollinen hetkistä.

He learned what sometimes the simplest actions can teach: be sincere and grateful for the moments.

Kun ystävänpäivän iltapäivä hiipi paikalle, Matti tajusi, että häpeä vaihtui lämpöön.

As Valentine's Day afternoon crept in, Matti realized that embarrassment had changed to warmth.

Hän oli ottanut askeleen kohti omien tunteidensa avoimempaa ilmaisua, ja vaikka alku oli ollut kompuroiva, se oli johtanut häntä oikeaan suuntaan.

He had taken a step towards expressing his feelings more openly, and although the start had been clumsy, it had led him in the right direction.

Koko toimisto saattaisi tämän jälkeen odottaa kiinnostuneena heidän kahvitaukokuulumisiaan, mutta hän ei välittänyt enää – pääasia oli, että Liisa istui siinä hänen vieressään.

The whole office might from then on watch with interest for updates from their coffee breaks, but he didn't care anymore – the main thing was that Liisa was sitting there next to him.