Eero seisoi metsän reunassa.

Eero stood at the edge of the forest.

Aurinko oli jo matalalla, ja metsä tuntui syvemmältä kuin koskaan ennen.

The sun was already low, and the forest felt deeper than ever before.

Juhannusillan taika oli vielä ilmassa, mutta Eero ei tuntenut sitä.

The magic of Juhannus evening was still in the air, but Eero didn't feel it.

Hänen mielessään oli vain huoli.

His mind was filled only with worry.

Sisu oli kadonnut.

Sisu had disappeared.

Viime yönä oli ollut suuri nuotio.

Last night, there had been a big bonfire.

Koko kylä oli kokoontunut juhlimaan.

The whole village had gathered to celebrate.

Valot, nauru ja juhannustanssit olivat täyttäneet ilman.

Lights, laughter, and midsummer dances had filled the air.

Sisu, Eeron uskollinen koira, oli juoksennellut vapaasti, kunnes yhtäkkiä se oli kadonnut näkyvistä.

Sisu, Eero's loyal dog, had been running around freely until suddenly it vanished from view.

"Sisu!

"Sisu!

Sisu!"

Sisu!"

Eero oli huutanut, mutta koiraa ei ollut löytynyt.

Eero had shouted, but the dog couldn't be found.

Eero tiesi, että hänen oli löydettävä Sisu ennen pimeän tuloa.

Eero knew he had to find Sisu before nightfall.

Metsä oli tiheä ja eksyttävä.

The forest was dense and bewildering.

Hän katseli ympärilleen.

He looked around.

Yksi polku, kapea ja melkein piilotettu, kiemurteli puiden välistä.

One path, narrow and almost concealed, wound between the trees.

Maassa oli joitakin jälkiä.

There were some tracks on the ground.

"Ehkä Sisu meni tänne," Eero ajatteli ja päätti seurata niitä.

"Maybe Sisu went here," Eero thought and decided to follow them.

Polku oli hiljainen.

The path was quiet.

Vain lintujen laulua kuului.

Only the songs of birds could be heard.

Eero yritti keskittyä seuraamaan jälkiä, vaikka välillä hän epäili itseään.

Eero tried to focus on following the tracks, although at times he doubted himself.

Kartta poltti taskussa, mutta Eero luotti vaistoonsa.

A map burned in his pocket, but Eero trusted his instincts.

Sisu tuntui läheiseltä, kuin osa omaa perhettään.

Sisu felt close, like a part of his own family.

Kun Eero kulki eteenpäin, metsä alkoi harveta.

As Eero moved forward, the forest began to thin out.

Hänen edessään avautui laaja aukio.

In front of him opened a wide clearing.

Se oli täynnä outoja hahmoja.

It was full of strange figures.

Suomi-järven vieressä, satoja turvepäisiä ihmisiä seisoi rivissä.

Beside Suomi-lake, hundreds of turf-headed people stood in rows.

Tämä oli Suomussalmen Hiljaiset Ihmiset.

This was the Suomussalmi's Hiljaiset Ihmiset.

Eero pysähtyi.

Eero stopped.

Hetken hän mietti, odottiko hänkin paikallaan kuten nuo hiljaiset hahmot.

For a moment, he wondered if he too should stand still like those silent figures.

Sitten hän huomasi jotain kummallista niiden keskellä.

Then he noticed something strange among them.

Siellä, yksi figuureista, näytti olevan... Sisu!

There, one of the figures seemed to be... Sisu!

"Sisu!"

"Sisu!"

Eero huudahti ja juoksi kohti hahmoa.

Eero exclaimed and ran toward the figure.

Siinä se oli, hänen rakas koiransa, istumassa rauhallisesti hahmojen joukossa, kuin yksi heistä.

There it was, his beloved dog, sitting peacefully among the figures, like one of them.

Eero nauroi helpottuneena ja kyykistyi syleilemään koiraansa.

Eero laughed with relief and crouched down to embrace his dog.

Sisu heilutti häntäänsä ja nuoli Eeron kasvoja.

Sisu wagged its tail and licked Eero's face.

Eeron silmissä oli helpotuksen kyyneleitä.

Tears of relief were in Eero's eyes.

Hän kiitti tuulia, metsiä ja koko maailmaa, joka oli ohjannut hänet perille.

He thanked the winds, the forests, and the whole world, which had guided him to his destination.

Kun Eero ja Sisu palasivat takaisin metsän läpi, hiljainen aukio jäi taakse.

As Eero and Sisu returned through the forest, the silent clearing was left behind.

Öinen hämäryys laskeutui, mutta se oli täynnä valoa Eeron ja Sisun rinnakkaisesta askelista ja sydämen rauhasta.

The evening darkness descended, but it was full of light from Eero's and Sisu's parallel steps and the peace in his heart.

Hän oppi, että joskus sydämen ääni johdattaa oikeaan suuntaan.

He learned that sometimes the voice of the heart leads in the right direction.

Sinä yönä, kun he kävelivät kotiin, Eero tunsi jotain muuttuneen.

That night, as they walked home, Eero felt something had changed.

Hän oli löytänyt Sisun, mutta myös jotain itsestään.

He had found Sisu, but also something of himself.

Ja se juhannusyö jäi mieleen ikuisesti.

And that Juhannus night remained in his memory forever.